Polkujuoksun pauloissa

Heipsun! Viikonloppu meni mukavissa merkeissä, kun päätettiin extempore tehdä visiitti kotikonnuillemme. Ensin olimme yön minun lapsuudenkodissa syöden hyvin ja rupatellen perheeni kanssa, ja sitten siirryimme toiseksi yöksi maalle anoppilaan, jossa vietimme oikein ihanan vuorokauden saunoen mökin puusaunassa, grillaten ja rentoillen. Eritoteen viikonloput Kimmon lapsuudenkodissa ovat mieltä rauhoittavia, koska maalla tunnelma on jotenkin erillainen kuin kaupungissa. En kuitenkaan käyttäisi sanaa "rennompi", koska tähän aikaan peltotyöt ovat tiukimmillaan, ja maajussien arki on kaikkea muuta kuin rentoa. Silti, maalla on rauhallista. 

Viikonlopun kohokohta heti puusaunakauden avauksen ja lammessapulahtamisen jälkeen oli lauantaiaamuinen metsälenkki luontopolulle. Menin perjantaina ajoissa nukkumaan, ja nukuin hyvät yöunet. Aamulla kahvikupposen ja kevyen aamupalan jälkeen vedin lenkkikamat päälle, ja lähdin metsään samoilemaan, siis juoksemaan. Tai ei sitä juoksemiseksi voi kutsua, sillä sen verran hidasta tuo mun eteneminen vielä luonnossa on, varsinkin, kun korkeuseroja taisi olla 50-60 metriä. No, liikuin hölkkäaskelin. Aluksi maasto oli vähän peltomaista, mutta pääosin juoksu sijoittui ihan metsäpoluille ja kallioille. Muutoin liikuin koko ajan, toki vähän kuvia napsien, mutta lenkin puolivälissä pysähdyin ja kiipesin näkötornille ja annoin tuulen puhaltaa kasvoihin. Hengitin syvään raikasta ilmaa ja nautin täysin olostani. 

 Paljon ei muita ihmisiä näkynyt, vain muutama oli eksynyt nuotion ääreen tulentekopaikalle. Joku koiran ulkoiluttaja taisi tulla vastaan, mutta muuten sain nauttia omasta seurastani. Kuuntelin luonnon ääniä, tuoksuttelin metsäntuoksua nenässäni ja kuulin selvästi oman puuskutuksen kipuessani Sauhuvuoren päälle. Näistä syistä olen täysin rakastunut polkujuoksuun. Mä en välttämättä kaipaa sitä haastetta, jonka maaston muodot ja polun epätasaisuudet tuovat, vaan nautin luonnosta, rauhasta ja ennenkaikkea siitä luonnollisuuden tunteesta, jonka koen metsässä. Kyllä mä siis edelleen tykkään ja nautin asfalttijuoksustakin, mutta polkujuoksu on vienyt sydämeni. Eikä ehkä vähiten siksi, että olen taas aivan suunnistuksen pauloissa. Tahtoisin vain koko ajan suunnistaa, ja tulla paremmaksi liikkujaksi metsässä. Suunnistuksessa ei kuitenkaan ehkä riitä aika ihastella kaikkea luonnonhienouksia ympärillä, kun pitäisi sitä karttaakin lukea ja mennä kohti uutta rastia. Tänään Venlakoulun maastoharkoissa etenimme ryhmässä kävelyvauhtia suunnistusrataa pitkin Luukissa, ja välillä ehdin oikein pysähtyä ihmettelemään luonnon ihmeellisyyttä. Polkujuoksu siis täydentää siinäkin suhteessa hienosti suunnistusharrastusta, kun keskittymiskykyä riittää paljon enemmän. Kaikin puolin on ehkä ihan luonnollista, että alan siirtyä enemmän ja enemmän metsäjuoksijaksi.

Elämäni ensimmäinen polkujuoksutapahtuma starttaa osaltani 29.5, eli kutakuinkin kuukauden päästä. Mieli on odottavan innostunut, koska mitään varsinaista stressiä en tuosta juoksusta tahdo ottaa. Mulla ei ole mitään käsitystä vauhdinjaosta maastopuolikkaalla, enkä oikeastaan tunne reittiäkään, vaikka Pirttimäen suunnilla olen toki suunnistanut useammankin kerran. Menen täysin vain nauttimaan Bodom Trailin tunnelmasta helatorstaina, onhan se ensimmäinen etappi matkalla kohti Vaarojen maratonia. 

Tykkäättekö te liikkua luonnossa? Liikutteko koskaan metsässä juosten? Suositelkaa hyviä polkujuoksureittejä pääkaupunkiseudulla tai sen lähellä? Aiotko ottaa osaa ensi kesänä johonkin maastojuoksutapahtumaan, tai tekisikö mieli?