Syksyn kunto? Ei onnistumista puolimaratonilla

Viikonloppu oli todella hektinen, täynnä ohjelmaa. Lähdin käymään Turun suunnilla paristakin syystä, joista toinen oli talvirenkaiden vaihto (auton renkaat on säilössä mun isän luona) ja toinen olikin sitten juoksutapahtuma, johon menin laittamaan osallistumisilmoituksen, kun en päässytkään juoksemaan Pääkaupunkijuoksuun sen nilkkatapaturman vuoksi. Hmmm... tämäkään juoksutapahtuma ei nyt osunut kaikkein parhaimpaan saumaan, kun vielä perjantai-iltanakaan, vietettyäni ensin kahvittelua ystävän luona, en ollut varma, starttaanko lauantaina. Mun olo meinaan on ollut enemmän tai vähemmän tukkeinen toista viikkoa, ja luulen sen johtuvat stressistä ja huonosti nukutuista öistä. Ehkä joku flunssakin on tulossa, välillä oli sellainen olo, kun aivastelin ja niistin paljon, mutta se meni ohi. 

No, lauantaiaamu koitti, ja olo oli kohtalainen, joten päätin sitten lähteä rykäisemään puolimaratonin Kaarinan syysmaratonille. Söin aamupalaksi puuroa, jota löysin isäni kaapista ja koitin juoda vettä. Alkuperäinen tavoite puolikkaalle oli syksyllä enkan (1.58) parantaminen, mutta lauantaiaamuna se tuntui kaukaiselta haaveelta. Syksy ei ollut mitenkään hyvä juoksun kannalta, sillä nilkan tapaturma ja viimeaikainen stressailu oli varmasti vienyt mehua. Päätin kuitenkin lähteä kokeilemaan, josko rennolla juoksulla enkka tulisi! Päätin, että jos ei kulje, niin ainakin lönkyttelen maaliin pitkiksen merkeissä. Tiesin ainakin reitin olevan tasainen, joskin kahden kierroksen juokseminen vähän harmittaa. Mun mielestäni puolikkaan tapahtuma pitää ehdottomasti olla yhdessä lenkissä, jotta reitti voi olla mielekäs! Maratonilla kaksi kierrosta on ihan ok, kuten esim. Tukholmassa on! Ainiiiin, yksi huomion arvoinen seikka oli se, että taas satoi vettä, kun lauantain juoksustartti koitti. Mun iskäkin sanoi, että "aina kun sä juokset, sataa vettä!" Totta! Iskä sen tietää, kun on niin usein mua ollut kannustamassa sateessa!

No, muuten oli hyvä keli juosta, ja aloitinkin aika kivasti juoksemaan, ja juoksu tuntui helpolta. Noin kahdeksaan kilometriin juoksu tuntui hyvältä ja vauhti reippaalta, mutta sitten alkoi tuntua siltä, ettei happi kulje kunnolla. Jotenkin tuntui, että syke jäi jonnekin korkeuksiin, ja juoksu alkoi tökkiä, koska hengittäminen oli raskasta. Päätin suosiolla laskea vauhtia hieman, vaikka päätös harmittikin. Mutta mitä sitä turhaan alkaa repimään, kun jo tuossa vaiheessa juoksu alkoi tökkiä. Positiivista oli, että jalat veti kivasti, joten ongelmat olivat tällä kertaa jossain muualla kuin raskaissa jaloissa. Tiedän, että monen mielestä voin kuulostaa luovuttajalta, mutta viikon meiningit olon kanssa ja fiilis pään sisällä käskivät mua lopettamaan kovaa juoksemisen, ja vaihtamaan reippaaseen menoon (siis mulle reippaaseen). En tahdo riskeerata omaa terveyttäni juoksemalla itseäni henkihieverissä. Tänään ei vaan kulkenut, ja maaliin juoksinkin viidennessä puolimaratonissani kolmanneksi parhaimpaan/huonoimpaan aikaan eli 2.02. Ihan ok mieli tuli siitä, että Garmin näytti 21.37km, km-vauhdiksi 5.45, ja tämä tuli kohtuullisella juoksulla, vaikken sitten taas usko, että ennätystä olisin tänään repimällä saanutkaan. 

Mä en tiedä, olenko pettynyt vai helpottunut. Olen omassa päässäni luonut kenties paineitakin enkkarin rikkomisesta, ja salaa toivoin syksyltä sellaista 1.55 aikaa, mutta siitä jäätiin ja kauas. Pettynyt en ole tämän lauantain juoksuuni, koska tein mielestäni fiksusti, vaan ennemminkin olen pettynyt siihen, että tässä syksyllä ei tullut sellaista fiilistä ja henkeä, että "mä pystyn mihin vain!", ja myöskään oma jaksaminen ei ole ollut tutulla tasolla. Helpottunut olen sitten siksi, että nyt alkaa tulla niin kylmä, että enää en viitsi mihinkään tapahtumaan lähteäkään. Nyt on aikaa ladata akkuja, ja miettiä, miten saan oman kropan siihen kuntoon, missä uskon sen olevan ja jatkaa tätä monipuolisen liikkumisen jaksoa. Ensiksi vedän vielä toisen kevyen viikon tähän alle, eli joogaan ja liikun kevyesti, ja sitten jatkan liikkumista oman fiiliksen mukaan (niinkuin olen nyt syksyllä aika pitkälti tehnytkin). 

En missään nimessä halua, että juoksusta tulee mitään pakkopullaa, eikä se sitä nyt olekaan. Mä olen äärimmäisen onnellinen, että mulle on suotu näinkin terve keho, jossa voin juosta ja harrastaa tätä maailman parasta mielenterapiaa, eli liikuntaa. Olen päätynyt upean suunnistuksen joukkoon, haaveilen triathlonista, nautin juoksusta ja aion palata uimahallillekin. Olen onnellinen, että olen pystynyt säilyttämään liikunnan ilon. Nyt vain tuntuu, että oma keho vaatii paljon enemmän, jotta kehittyisin juoksussa. Jokaiselle varmasti tulee sellainen piste, jossa kehitys hidastuu tai pysähtyy, ja keho vaatisikin jo kovempaa treeniä, mitä on valmis tekemään. Kaiken järjen mukaan mun pitäisi pystyä juoksemaan kovempaa puolimaraton, kun kerta tänäkin vuonna olen kympin juossut alle 52 minuuttiin. Mc Millanin juoksulaskurikin kertoo, että teoriassa sen puolikkaan pitäisi mennä lujempaa.

No, jokatapauksessa, lauantaina juoksu ei kulkenut aivan toivotulla tavalla, mutta tätä tämä on. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Enkä mä oikeasti ole kovin pettynyt, vaikka teksti ehkä antoi niin ymmärtää. Nyt on aika levätä, hoitaa pari terveyteen liittyvää asiaa kuntoon ja nauttia liikunnasta. Niin kevyestä joogasta, kuin kunnon hikirääkistäkin. Sitten alan miettiä, kuika tavoitteellisesti ensi vuonna aion liikkua.

Onko teidän "kisakausi" jo paketissa, vai osallistutteko vielä lumipelon uhallakin johonkin tapahtumaan? Miten käsittelette epäonnistuneet liikuntasuoritukset? Voiko jokaisesta suorituksesta löytää jotain hyvääkin?!

Mukavaa viikon alkua kaikille!